Uskonnot, uskonnollisuus ja uskonnottomuus - yhteiskuntaorientaatio.fi
Suomessa on uskonnonvapaus
Suomen perustuslain mukaan jokaisella on vapaus kuulua uskonnolliseen yhteisöön ja harjoittaa omaa uskontoaan. Uskonyhteisöillä ja seurakunnilla on Suomen eri paikkakunnilla kokoontumistiloja, kuten kirkkoja, moskeijoita, rukoustiloja, synagogia, valtakunnansaleja ja temppeleitä. Uskonnollisiin yhdyskuntiin voi halutessaan liittyä ja niistä voi erota.
Lain mukaan ihmisillä on myös vapaus olla kuulumatta mihinkään uskonnolliseen yhteisöön ja olla harjoittamatta mitään uskontoa. Vuonna 2022 vajaa kolmannes Suomessa asuvista henkilöistä ei kuulunut mihinkään rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan. He ovat monimuotoinen ihmisjoukko, joista osalla ei ole mitään uskonnollista vakaumusta, kun taas osalla on. He eivät kuitenkaan ole jäsenenä missään uskonyhteisössä, joka pitää jäsenistään kirjaa.
Suomessa pidetään yllä uskonnonvapauslakiin pohjautuvaa uskonnollisten yhdyskuntien rekisteriä ja rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat pitävät puolestaan omaa rekisteriä jäsenistään. Jos yhteisö on rekisteröitynyt uskonnolliseksi yhdyskunnaksi lain mukaisesti, sen on mahdollista saada avustusta toimintaansa. Rekisteröityminen vaikuttaa myös esimerkiksi yhdyskunnan jäsenten oikeuteen saada oman uskontonsa oppimäärän mukaista opetusta koulussa.
Suomessa harjoitetaan monia uskontoja
Suomessa asuu muun muassa erilaisia kristittyjä kuten evankelisluterilaisia, ortodokseja, katolisia ja helluntailaisia sekä muiden maailmanuskontojen harjoittajia kuten muslimeja, hinduja, buddhalaisia ja juutalaisia. Osa ihmisistä on uskonnottomia. Lisäksi on paljon ihmisiä, jotka kokevat olevansa hengellisiä, mutta eivät kuulu mihinkään järjestäytyneeseen uskontokuntaan.
Luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla on erityisasema Suomessa
Enemmistö Suomen asukkaista, vuonna 2023 noin 3,6 miljoonaa ihmistä, kuuluu Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon, joka on protestanttinen kristillinen kirkko. Toiseksi suurin kristillinen kirkko Suomessa on Suomen ortodoksinen kirkko, johon kuului vuonna 2023 noin 53 000 henkilöä. Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen, jonka keskuspaikka on Istanbulissa.
Luterilaisella kirkolla ja ortodoksisella kirkolla on Suomessa lakiin perustuva erityisasema, jonka turvin nämä kirkot keräävät jäseniltään veroa. Muut uskonnolliset yhdyskunnat saattavat pyytää jäseniltään erilaisia vapaaehtoisia lahjoituksia toimintansa rahoittamiseksi.
Verorahat kirkot käyttävät toimintaansa ja jäsentensä palvelemiseen, esimerkiksi lapsi- ja nuorisotyön palvelujen tuottamiseen sekä kirkkojen ja hautausmaiden ylläpitoon. On hyvä tietää, että moniin kirkon palveluihin ovat oikeutettuja kaikki Suomessa asuvat ihmiset. Kirkon diakonia- eli auttamistyöstä kuka tahansa voi saada apua esimerkiksi talousongelmissa tai elämän kriiseissä.
Luterilainen kirkko työllistää Suomessa suuren joukon lasten ja nuorten parissa työskenteleviä ammattilaisia, jotka järjestävät eri ikäisille lapsille monipuolista toimintaa, kuten perhekerhoja ja lasten iltapäiväkerhoja koululaisille.
Lisäksi kirkot suorittavat jäsenistölleen erilaisia uskonnollisia toimituksia, kuten jumalanpalvelukset, avioliittoon vihkiminen, kaste ja hautaaminen. Nämä toimitukset ovat seurakunnan jäsenelle maksuttomia.
Luterilaisessa kirkossa sekä naiset että miehet voivat toimia pappina, kirkkoherrana tai piispana. Kirkon virassa toimivista papeista naisia on nykyään hieman yli puolet. Luterilainen kirkko jakautuu Suomessa yhdeksään hallinnolliseen alueeseen, joista yksi on ruotsinkielinen.
Suomessa valtio on uskonnollisesti neutraali, eikä maan perustuslaissa viitata esimerkiksi kristilliseen kulttuuriperintöön tai kristillisiin arvoihin. Valtio ja kirkot ovat erillisiä toimijoita. Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon toimintaa säätelevät kirkkolait, joiden muutokset kirkolliskokoukset valmistelevat. Kirkolliskokous on kirkon ylin päättävä elin. Eduskunta joko hylkää tai hyväksyy kirkkolakien muutosesitykset, mutta se ei voi tehdä niihin muutoksia.
Suomen evankelisluterilaisen kirkon piirissä toimii herätysliikkeitä, kuten vanhoillislestadiolaisuus ja herännäisyys. Näissä noudatetaan osin tavanomaisesta luterilaisuudesta poikkeavia uskonnon harjoittamisen tapoja ja arvoja. Suomessa on myös muita kristillisiä kirkkoja ja yhteisöjä, kuten katolinen kirkko ja helluntaiseurakunnat. Kaikki kristityt eivät noudata samoja tapoja tai tulkitse Raamattua samalla tavoin. Suomalainen kristillisyys on tyypillisesti opeiltaan maltillista.
Suomessa on moninainen joukko islaminuskoisia
Suomessa asuu etnisesti, kansallisesti ja uskonnon harjoittamisen näkökulmasta moninainen joukko islaminuskoisia. Ensimmäiset muslimit saapuivat Suomeen 1800-luvulla. Nämä olivat Venäjän alueelta muuttaneita tataareja. Muslimeja alkoi tulla Suomeen isompia määriä 1990-luvun alusta lähtien, kun Suomi vastaanotti pakolaisia esimerkiksi Somaliasta ja Irakista.
Eri tutkijoiden arvioiden mukaan noin 130 000 suomalaisella eli noin 2 %:lla väestöstä on perheen tai suvun kulttuuritaustaan liittyvä yhteys islamiin. Lisäksi Suomessa elää muutamia tuhansia islamiin kääntyneitä. Kuten kristinusko, myös islam on sisäisesti moninainen ja sisältää lukuisia eri koulukuntia ja oppisuuntia. Näistä monia löytyy myös Suomesta.
Uskonto näkyy juhlaperinteissä, vaikka monet ovat maallistuneita
Kristinusko ja luterilaiset kristilliset arvot ovat varsinkin aiemmin vaikuttaneet paljon suomalaiseen yhteiskuntaan, kulttuuriin, ihmisten arvoihin, arkeen sekä käyttäytymissääntöihin ja taiteisiin. Myös monet juhlaperinteet liittyvät uskontoon. Perinteet näkyvät erityisesti elämänkulkuun tai vuodenkiertoon liittyvissä rituaaleissa, kuten häissä tai hautajaisissa sekä joulun ja pääsiäisen vietossa.
Suomessa, kuten muuallakin Euroopassa, on pitkän ajan kuluessa tapahtunut sekularisaatiota eli maallistumista. Sillä tarkoitetaan, että uskonnon merkitys on vähentynyt yhteiskunnassa ja yksilöiden elämässä. Monet ihmiset eivät pidä uskonnollisia tapoja ja tapakulttuuria, arvoja ja asenteita keskeisenä osana elämäänsä, eivätkä ole kiinnostuneita siirtämään niitä seuraavalle sukupolvelle.
Uskonnon harjoittaminen ei Suomessa näy kovin paljoa arjessa. Uskonnollisten yhteisöjen toimintaan osallistutaan usein omista henkilökohtaisista lähtökohdista käsin silloin, kun se tuntuu vastaavan omiin tarpeisiin ja tuntuu itsestä mielekkäältä. Monet käyvät esimerkiksi kirkossa tai muissa uskonnon harjoittamiseen tarkoitetuissa paikoissa vain perhejuhlissa tai juhlapyhinä.
Kouluissa ja päiväkodeissa vietetään kalenterin mukaisia juhlapäiviä, kuten joulua ja pääsiäistä, joilla on osittain uskonnollinen, kristillinen alkuperä. Niiden viettoa ei yleensä katsota varsinaiseksi uskonnon harjoittamiseksi. Suurelle osalle nämä juhlat ovat osa paikallista kulttuuriperinnettä ja niiden uskonnollinen sanoma jää vähemmälle huomiolle. Useissa juhlapyhissä sekoittuu lisäksi kristillisiä ja ei-kristillisiä perinteitä.
Suomalaisilla työpaikoilla ei juuri ole tapana harjoittaa uskonnollisia tapoja tai rituaaleja. Jotkut työnantajat ovat järjestäneet työtekijöidensä toiveesta esimerkiksi rukouspaikan työpaikan tiloihin. Rukoushetki on pidettävä työpäivän taukojen yhteydessä.
Osalle Suomessa asuvista hengellisyys ja uskonnollinen vakaumus ovat tärkeitä
Suomessa joillakin ihmisillä on vahva side omaan uskonnolliseen yhteisöön ja sen perinteisiin, rituaaleihin ja uskonnollisiin toimituksiin. Monet taas eivät ole kovin kiinteästi sitoutuneita minkään uskonnollisen yhteisön toimintaan. Silti henkisyys, hengellisyys ja uskonnollinen vakaumus saattavat olla heille tärkeitä asioita.
Ihmisten vakaumus muodostuu yhä yksilöllisemmin. Moni valitsee siihen elementtejä useista lähteistä, kuten eri uskontoperinteistä tai hengellisyyden muista muodoista ja tavoista. Joku saattaa esimerkiksi tunnustaa kristillistä uskoa ja sisällyttää siihen ajatuksen sielunvaelluksesta, vaikka sielunvaellusoppi ei kuulu kristinuskon opinkappaleisiin. Toinen taas osallistuu usean eri uskonnollisen yhteisön tapahtumiin, koska löytää niistä kaikista jotakin oman hengellisyytensä kannalta merkityksellistä.
Suomalaiselle uskonnollisuudelle tyypillistä on lisäksi se, että hengellinen vakaumus katsotaan usein ihmisen yksityisasiaksi. Vakaumus ei välttämättä ole luonteva keskustelunaihe tuttavien kesken.
Suomessa saa uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetusta kouluissa
Suomen kouluissa oppilaille järjestetään katsomusaineiden eli uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetusta. Koulujen uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksesta määrätään Suomen perusopetuslaissa. Uskonnon opetuksen tehtävänä on antaa oppilaille laaja uskonnollinen ja katsomuksellinen yleissivistys.
Suomessa suurin osa oppilaista osallistuu evankelisluterilaisen uskonnon opetukseen. Myös uskonnollisiin vähemmistöihin kuuluvilla oppilailla, kuten ortodokseilla, katolisilla, muslimeilla ja juutalaisilla on oikeus saada oman uskontonsa oppimäärän opetusta.
Kouluissa tapahtuva uskonnonopetus ei ole uskonnon harjoittamista tai uskonnollisesti sitouttavaa. Uskontotunneilla ei harjoiteta uskonnollisia rituaaleja tai esimerkiksi rukoilla. Opetuksessa perehdytään opiskeltavan uskonnon lisäksi myös muihin uskontoihin ja katsomuksiin sekä rohkaistaan oppilaita pohtimaan erilaisia eettisiä kysymyksiä.
Elämänkatsomustietoa opetetaan rekisteröityihin uskontokuntiin kuulumattomille oppilaille. Elämänkatsomustieto on monitieteinen, sitoutumaton peruskoulun ja lukion katsomusaine, johon sisältyy aineksia filosofiasta sekä yhteiskunta-, uskonto- ja kulttuuritieteistä.