Tapauskertomus
Anna on asunut Suomessa kuusi vuotta. Hän työskentelee myyjänä ja on kolmen kouluikäisen lapsensa yksinhuoltaja. Hänellä ei ole muuta perhettä Suomessa. Arki on raskasta, mutta yleensä he pärjäävät hyvin. Viime aikoina Anna on kuitenkin ollut huolissaan vanhimman lapsensa, 14-vuotiaan pojan, käytöksestä. Anna on huolissaan, että pojalla on ollut paljon poissaoloja koulusta. Poika ei usein halua kertoa äidilleen, missä ja kenen kanssa hän viettää aikaa, eikä usko, kun Anna yrittää komentaa häntä.
Erityisesti Anna huolestui, kun koulusta otettiin häneen yhteyttä ja kutsuttiin hänet keskustelemaan pojan opettajan kanssa. Annasta tuntui, että koulu epäili hänen kykyään pitää pojalleen kuria ja kasvattaa tätä. Keskustelussa opettaja kertoi, että jos pojan poissaolot jatkuvat, koulu joutuu ottamaan yhteyttä lastensuojeluun. Opettaja kuitenkin ehdotti, että Anna voisi olla sinne myös itse yhteydessä ja pyytää apua. Anna pelästyi ajatusta lastensuojelun sekaantumisesta asiaan, sillä hän pelkäsi, että viranomaiset ottaisivat hänen lapsensa häneltä pois. Opettaja kuitenkin selitti Annalle, että lasten huostaanotto olisi vasta viimeinen mahdollinen keino lasten auttamiseksi, ja että lastensuojelun ensisijainen tavoite on auttaa koko perhettä pärjäämään yhdessä.
Anna mietti asiaa muutaman viikon ajan. Huoli pojasta sai hänet väsyneeksi ja hänestä tuntui, että tilanne oli liikaa hänelle yksin. Lopulta Anna uskaltautui soittamaan lastensuojeluun. Lastensuojelun työntekijät olivat ystävällisiä ja järjestivät tapaamisen, jossa he keskustelivat sekä Annan että hänen poikansa kanssa. Työntekijän kanssa sovittiin säännöllisiä tapaamisia, joissa Anna ja hänen poikansa saivat apua keskusteluun, ja Anna on saanut neuvoja ja tukea teini-ikäisen vanhempana olemiseen. Anna on kokenut lastensuojelun tuen erittäin arvokkaaksi. Hänen ja hänen poikansa suhde on parantunut, poika on alkanut kertoa asioistaan äidilleen enemmän ja poissaolot koulusta ovat vähentyneet.
